Disenfranchised – kun oikeudet ovat paperilla, mutta puuttuvat  käytännössä

Miten selittäisit suomalaiselle sanan disenfranchised?

Jos suomentaisit sen suoraan, sanoisit ehkä ”ääni viety” tai ”osattomaksi tehty”. Mutta eihän se käy – suomalainenhan saa äänestää, pääsee kouluun, voi kävellä terveyskeskukseen ja periaatteessa kaikilla on oikeus kaikkeen. Sanotaan, että olemme maailman onnellisin kansa. Että meillä ei ole luokkia. Että täällä jokainen voi päästä pitkälle, kunhan vain yrittää.

Mutta juuri näissä lauseissa piilee ongelma. Meillä on täydellinen yhteiskunnallinen kulissi: liturgisesti virheetön hymni tasa-arvosta, joka toistetaan niin usein, ettei sitä enää kukaan edes kuuntele. Ja samalla: meillä on kokonainen luokka ihmisiä, joille osallistuminen, vaikuttaminen, elämän suunnittelu ja oma ääni ovat käytännössä mahdottomia.

He eivät ole syrjäytyneitä – se on jälleen yksi järjestelmän eufemismi, jolla tehdään ihmisestä ongelma. Heidät on syrjäytetty. He ovat disenfranchised.

Kun järjestelmä ei kutsu – ja sitten rankaisee

Disenfranchised ei tarkoita vain sitä, että sinua ei kuulla. Se tarkoittaa sitä, että sinut on jo ennalta kategorisoitu väärin – ja tämän jälkeen koko elämäsi on kuin eksynyt tietojärjestelmässä, jossa joku muu kirjoittaa sinusta lausunnot, tekee arvioita, ja lopulta päättää kuka olet ja mihin kuulut.

Kyse on siitä, ettei sinulle enää edes esitetä kysymyksiä. Sinua ei kuunnella, koska sinut on jo kirjattu. Olet “pitkäaikaistyötön”, “toimeentulotukiasiakas”, “asiakasryhmän edustaja”. Et ole enää ihminen. Olet rasti järjestelmässä. Eikä rasti voi puhua takaisin.

Ja jos yrität – jos nostat esiin epäkohtia, jos kieltäydyt yhteistyöstä, jos kyseenalaistat järjestelmää – sinusta tulee “vaikea tapaus”, “haastava henkilö”, tai tutumpi ilmaisu: “ei yhteistyökykyinen”.

Ironisesti – ja traagisesti – juuri tämä osoittaa, kuinka disenfranchised toimii Suomessa hienovaraisesti mutta tehokkaasti. Osallistuminen on sallittua vain tietyin ehdoin. Osallistua saa, jos ei ole liian köyhä, liian sairas, liian kriittinen, liian vääränlainen. Jos hymyilet oikealla hetkellä, saat ehkä osallistua työpajaan. Jos taas puhut vallasta, sinut ohjataan terapeutille.

Osallisuuden kulissi – sisältä ontto

Suomessa on rakennettu massiivinen osallisuuden koneisto. Meillä on kymmeniä ohjelmia ja satoja hankkeita, jotka ”edistävät osallisuutta”, “vahvistavat toimijuutta” ja “voimaannuttavat marginaalissa eläviä”. Ne täyttävät raportit, kokouskalenterit ja koulutusmateriaalit – mutta eivät huoneita, joissa päätetään.

Usein nämä ohjelmat on rakennettu niin, että todellinen valta pysyy järjestäjillä. “Kokemusasiantuntija” saa tulla kertomaan tarinansa, mutta ei sanoa, että järjestelmä on rikkinäinen. “Osallistuja” saa osallistua, mutta ei päättää. “Toimija” saa toimia, mutta vain ennalta määrätyissä rajoissa. Ja kun raportti on kirjoitettu, osallistuja katoaa jälleen kuin teknisesti hoidettu häiriö.

Disenfranchised tarkoittaa, että olet mukana vain näön vuoksi – että oikeus osallistua ei johda vaikutusvaltaan, eikä kohtaamiseen seuraa vastuunottoa. Se on osallisuuden simulaatio. Demokratian näyttämö, jossa et saa edes vuorosanoja.

Ketkä ovat disenfranchised Suomessa?

Tämä ilmiö ei ole marginaali-ilmiö. Se ei koske vain kodittomia tai päihderiippuvaisia, vaikka he ovatkin disenfranchisedin ytimessä. Se ulottuu paljon laajemmalle:

• Pitkäaikaissairaat ja mielenterveyskuntoutujat, joiden hoitojärjestelmä perustuu diagnoosiin, ei toiveisiin.
• Yksinhuoltajat, jotka elävät kahden työn ja lastensuojelun välillä ilman mahdollisuutta vaikuttaa arkeensa.
• Paperittomat ja turvapaikanhakijat, joilla ei ole oikeutta valittaa kohtelustaan ilman pelkoa seurauksista.
• Vammaiset, jotka eivät pääse päätöksenteon pöytiin edes silloin, kun päätetään heidän elämänsä ehdoista.
• Omaishoitajat, jotka tekevät monen hoitajan työn, mutta silti heitä syytetään itsekkäiksi läheiseksi, jos he inahtavatkaan omista tarpeistaan. 
• Köyhät miehet, joista ei puhuta missään tasa-arvostrategiassa, koska heidän ei ajatella kuuluvan mihinkään ryhmään.
• Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat, joiden tarinat hyväksytään vain, jos ne mahtuvat edustavaan pride-kehykseen.

Disenfranchised ei ole ainoastaan materiaalista köyhyyttä – se on osallistamisen illuusion sisällä elämistä. Se on yhteiskunta, joka on oppinut esittämään empatiaa ilman aikomusta muuttaa mitään.

“Sinulla on oikeuksia” – mutta ei käyttöohjetta

Sanotaan, että Suomessa jokaisella on oikeus valittaa. Oikeus saada tietoa. Oikeus osallistua. Mutta nämä oikeudet ovat kuin tekniset ominaisuudet tuotteessa, jonka käyttöohje puuttuu ja tuki on auki vain arkisin klo 9–11, puhelumaksu 6,99e. /minuutti, jonotus on maksullinen. 

Yritäpä selvittää, mihin voit valittaa väärästä lausunnosta. Yritä ymmärtää, miksi et saa toimeentulotukea, vaikka tulosi ovat alle minimin. Kysy, miksi asut palveluasumisessa, vaikka et ole sairas. Ja huomaat pian: oikeutesi ovat paperilla. Mutta käytännössä sinulla ei ole mitään. Sillä yksilö ei voi vaatia järjestelmältä enempää kuin järjestelmä itse suostuu antamaan.

Kun tämä toistuu tarpeeksi monta kertaa, ihminen lakkaa yrittämästä. Ei siksi, ettei hän haluaisi osallistua – vaan siksi, että hän on jo osallistunut liikaa, liian pitkään, liian tuloksetta. Hänestä tulee hiljainen, näkymätön, suljettu.

Ja tätä hiljaisuutta kutsutaan meillä “sopeutumiseksi”.

Disenfranchised on suunniteltu ominaisuus

Meidän on uskallettava sanoa ääneen: disenfranchised ei ole poikkeama. Se ei ole järjestelmän bugi. Se on ominaisuus. Järjestelmä on rakennettu niin, että osa ihmisistä on aina ulkona. Ei siksi, että heidät olisi unohdettu, vaan siksi, että heidän äänensä horjuttaisi tasapainoa. Että heidän puheensa rikkoisi illuusion tasa-arvosta.

Siksi heidät siirretään työkyvyttömyyseläkkeelle, palvelujärjestelmän sisään, tai “osallisuushankkeeseen”, jossa kukaan ei kuuntele. Heidät suljetaan pois päätöksenteosta, koska he ovat liian epämukavia. Heidät viedään keskustelusta pois, koska he puhuvat asioista, joita ei haluta nähdä.

Ja näin yhteiskunta säilyttää kuvansa: tasapainoisena, edistyksellisenä, osallistavana – mutta vain pinnalta.

Miten muuttaa tätä?

Disenfranchised voidaan purkaa vain, jos puramme vallan rakennetta. Emme tarvitse lisää osallisuusohjelmia. Tarvitsemme vallan siirtoa. Tarvitsemme todellista palautemekanismia, ei pelkkiä kyselylomakkeita. Tarvitsemme järjestelmän, jossa valtaa voi käyttää myös se, jota järjestelmä on ennen pelännyt.

Meidän pitää uskaltaa kuunnella myös niitä, jotka ovat vihaisia. Jotka eivät hymyile. Jotka eivät selitä kokemuksiaan niin, että ne ovat helposti sulatettavissa kehittämiskokouksessa. Jos emme tee tätä, emme rakenna demokratiaa – me ylläpidämme näytelmää.

Disenfranchised ei ole kadulla makaava ongelma. Se on järjestelmään kirjoitettu hiljaisuus. Se on vaikenemisen kulttuuri, joka ei enää edes huomaa, että ihmisiä ei kutsuta pöytään, koska pöytä on jo katettu niille, joilla on oikea ääni.

P.S. Jos tämä teksti ärsytti, hyvä. Ehkä se tarkoittaa, että jokin osui. Ehkä on aika kysyä itseltämme: kenen äänet puuttuvat tästä keskustelusta – ja miksi?

Juha Hyrkäs   Puoluesihteeri   Avoin Puolue