Puoluesihteerin blogi

Rakit räksyttävät, hurtat haukkuvat – mielipiteitä mielipiteistä

Olen viime aikoina kirjoittanut sosiaalipolitiikasta, yhteiskunnan marginaaleista ja siitä, kuinka autettavat on hiljennetty. Palautetta on tullut. Yksityisesti, varoen, kuin oltaisiin kielletyn tiedon äärellä. Ihmiset nyökkäilevät, mutta kuiskaten. Kriittisyys ei ole muodikasta – paitsi silloin, kun purraan Purraa tai Orpoa. Muuten pitäisi olla hiljaa. Tai mieluiten kiitollinen.

Välillä tuntuu, että avuntarvitsijat kärsivät Tukholman syndroomasta: he asettuvat puolustamaan niitä samoja auktoriteetteja, jotka ovat heidät alistaneet. Koneistoa. Järjestelmää. Omia portinvartijoitaan. Syy on osittain inhimillinen – ihminen toivoo hyväksyntää ja turvallisuutta, vaikka se tulisi piiskan muodossa. Mutta tällainen yhteiskunta ei voi toimia.

Meidän pitäisi pystyä keskustelemaan mielipiteistä ilman pelkoa. Mutta yhä useammin tuntuu, että mielipiteet ovat vain rekvisiittaa, joita esitetään oikeassa kontekstissa oikealla äänensävyllä, mieluiten jonkin ”hyväksytyn” mielipidehautomoinstituution siunaamina. Vääränlainen mielipide, väärästä suusta, väärässä kontekstissa – se on jo rikos. Sosiaalinen sellainen, ellei vielä juridinen.

Kriittinen asenne on välttämätöntä, mutta senkin pitäisi olla järkevää, ei pelkkää raivoa. Tällä hetkellä ongelma ei ole se, etteikö ihmisillä olisi tunteita – vaan se, ettei niille löydy väylää. Ei saa haukkua isoa koiraa, mutta pihassa räksyttävät pikkurakit saavat ulvoa vapaasti. Ja jos erehdyt vastaamaan, sinä olet se vaarallinen. Sillä mielipide, jos se ei sovi kehykseen, on uhka.

Miten tehdään muutos? Ensimmäinen askel olisi myöntää, että olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa kriittisyys ei ole hyve, vaan epäily. Meillä on ikuinen nöyryyden perintö – pieni suomalainen palkitaan, kun hän ei valita, vaan jaksaa. Mieluiten hiljaa. Eikä tarvitse paljon: jos ensi viikolla pääsee Antti Tuiskun keikalle, Espresso Houseen pullakahville tai elokuviin – niin kaikki on kai sitten ihan hyvin? Tasa-arvo? Yhdenvertaisen hyvä kurjuus? No, kyllä se tulee, kunhan maltamme odottaa. Tai ei tule.

Mutta ovatko nämä oikeasti ihmisarvon mittareita? Onko se ihmisoikeus, että saa seistä kaatosateessa eduskuntatalolla toivomassa, että joku huomaisi? Onko se riittävä hyvän elämän kriteeri, että saa päivän vanhan sämpylän päiväkeskuksessa ja kolmen kuukauden päähän ajan sosiaalityöntekijälle, joka vaihtuu joka toinen kerta?

Ihmisoikeus ei ole kahvilakäynti. Se ei ole konsertti. Se ei ole ”pääsy osalliseksi elämyksiä”, vaikka kuinka konsultit niin sanoisivat. Se on vapaus, turva ja oikeus osallistua yhteiskuntaan täysivaltaisena, myös silloin kun on köyhä, sairas, koditon tai näkymätön.

Silti meillä ei tunnuta ymmärtävän tätä. Meillä puuttuu perusluottamus siihen, että ihmisellä on arvoa ilman tuottavuutta. Mutta ei siinä kaikki – me myös pelkäämme niitä, jotka sitä arvoa vaativat. Kun joku nostaa päänsä, me suomalaisina vaivaannumme. Alamme heti miettiä, kuka tuonkin luulee olevansa. Mieluummin ilmiannamme naapurimme verottajalle kuin tarjoamme hänelle apua.

”Suuruuden pelko” on kansallinen piirteemme. Lapsille opetetaan, ettei saa ylpeillä. Ei saa nousta muiden yläpuolelle. Mutta samaan aikaan me ihailemme niitä, jotka ovat nousseet – kunhan he ovat nousseet hiljaa, eivätkä häirinneet järjestystä. Silloin me kyllä kannatamme heitä. Ainakin julkisesti. Salassa ehkä emme.

Tämä näkyy kaikessa: auttamisen pelossa, passiivisessa aggressiivisuudessa, kateudessa. Jos joku pärjää, se on uhka. Jos joku puhuu kovaan ääneen, hänet täytyy vaientaa. Jos joku sanoo mielipiteen, joka ei ole trendikäs – se on vaarallinen. Ei sen vuoksi, mitä sanotaan, vaan koska se rikkoo sopimuksen hiljaisuudesta.

Yhteiskunnassa, jossa kadehditaan naapurin uutta autoa, ei ole tilaa yhteiselle muutokselle. Muutos syntyy vasta sitten, kun hyväksymme sen, ettei jonkun toisen parantunut tilanne ole uhka meille. Mutta siihen pääseminen vaatii työtä – ei vain poliittista, vaan henkistä. Pitää oppia tukemaan, ei tallomaan. Pitää oppia puhumaan, ei vaikenemaan. Pitää oppia ajattelemaan kriittisesti, ei reaktiivisesti.

Sillä juuri nyt olemme tilanteessa, jossa viranomaisiin luotetaan, vaikka he eivät vastaa. Järjestelmiin uskotaan, vaikka ne tekevät tähtitieteellisiä voittoja heikoimpien kustannuksella. Meitä lyödään, ja silti me kiitämme ja pyydämme lisää. Tukholman syndrooma ei ole enää psykologinen kuriositeetti – se on kansallinen strategia.

Olen kirjoittanut järjestelmistä, epäoikeudenmukaisuudesta, vallan väärinkäytöksistä. Mutta kentällä kuulemani kertomukset ovat välillä niin absurdeja, että niitä ei uskoisi todeksi. Ihmiset jätetään heitteille, ja he oppivat pitämään siitä. Se on pelottavaa. Ja se kertoo siitä, kuinka syväksi kontrolli on juurtunut.

Ehkä meidän pitäisi ottaa käyttöön uusi slogan: ”Anna meille piiskaa, niin me itse muutumme.” Siinä olisi ainakin rehellisyyttä.

Mutta jos todella haluamme muuttua, meidän täytyy ensin oppia hyväksymään omat puutteemme ja yhteiset epäonnistumisemme – ja silti uskaltaa puhua niistä. Ja kyllä, se voi tarkoittaa myös sitä, että rakit räksyttävät ja hurtat haukkuvat. Mutta niin toimii terve demokratia. Ei niin, että hiljennetään kaikki muut paitsi virallinen ääni.

Juha Hyrkäs

Puoluesihteeri

Avoin Puolue